Hiljaisuus

Hiljaisuuden kuulen ollessani sinisen yön tumman taivaan alla. Kaikki kadotettu,  kaikki odotettu, mennyt taivaan väreihin kietoutuneena, kuin odottaen jotakin suurempaa, jotakin kauniimpaa jotakin vaurasta, kuitenkaa ei niin haurasta. Tummien sävyjen tulkintaa, sanottujen sanojen taakse kurkintaa, mitään koskaan löytämättä. Tarvitseeko aina olla kaikelle selitys elämässämme, eikö murheita olo tarpeeksi ilman odotuksiamme. Yritän hienosti sanoa, kun meillä on tarpeeksi murheita emme tarvitse enää murheiden janoa. Murheet kantaa, kauas rantaan, hukuttaen surujen santaan,  tumma taivas aina ottaa omansa, Tarvitseeko meidän kantaa kaikki murheet olalla , voisiko joskus keventää taakkain kuormaa kirkastaen oman taivaamme, saadaksemme synkkeyden vaivaamme  lisääntyvää sammuvaa valoa. Tummuva taivas suo rauhaa, lepoa, silloin ei missään pauhaa. . Rattaat elämän iloa jauhaa. Osaat nauttia tummista sävyistä. Mikään ei voi rintaas ahdistaa, ilo ja tummat pilvet askeleitas tahdistaa. Pystypäin kohti valoa taivaltaa. Pimeiden pilvien alla oivaltaa, synkkyys on osa elämää. Valo sen kuitenkin eloon saa.  Jatketaan matkaa  sateiden alla. Niin voimme nauttia elämästä kaikkialla.